Paranemiseni on edistynyt paremmin kuin koskaan uskoin. Noin kuukausi sitten kävin röntgenissä ja lääkäri tuumasi reisiluun pään luutuneen normaalisti. Siispä heitin kävelykepit nurkkaan ja aloin kävelemään. Aluksi kävely tuntui todella rasittavalta ja muutaman päivän päästä olo tuntui todella toivottomalta. Fysioterapeutti antoi minulle jumppaohjeita ja yritin ohjeiden mukaan tehdä liikkeitä, mutta ne tuntuivat todella epämiellyttäviltä. Epämiellyttäväksi liikkeet teki luultavasti se, että ne tehtiin ilman mitään muuta tarkoitusta. En ole koskaan tykännyt venyttelystä, vaan itse liikunnasta. Päätin sitten olla rohkea ja kasasin vanhan Mondrakerin ja menin Laajavuoreen. Vastaanotto oli melko odotettavaa. Osa ihmisistä onnitteli ja osa kauhisteli. En tietenkään kertonut kenellekään, että aion kokeilla ajamista niin aikaisin. En ollut kyllä itsekkään kovin varma tästä asiasta, mutta olen tottunut luottamaan syvimpiin vaistoihini tärkeimmissä päätöksissä ja tällä kertaa tuo sisäinen ääni käski mennä ajamaan.

Lauantai meni mielen vuoristoradassa. Välillä tuntui, että maailma kaatuu niskaan ja välillä olin tosi onnellinen. Välillä mietin, että miten töissä menee ja miten muut pärjää kun en ole paikalla. Välillä mietin, että miten vaimo jaksaa auttaa minua vai kyllästyykö se koko touhuun. Tajusin lopulta, että asioiden kannattaa antaa olla, koska en voi niille paljoakaan tehdä mitään. Minun on vain luotettava siihen, että olen tehnyt asioita oikein ja nyt saan niille teoille vastinetta. Tosin asiaa ei paljon auttanut kun katsoin elokuvan The Company Men, joka kuvaa USA:n telakoiden lamaa ja miten toimitusjohtajat saa siellä kenkää eikä kehenkään voi luottaa… siis huono leffavalinta. Paljon parempi elokuva oli Arthur, joka oli kuvaus niin rikkaan ihmisen elämästä, joka ei ymmärrä elämän perusasiaoita vaan käyttää rahaa tehdäkseen mitä haluaa. Pahaa tahtomaton Arthur rakastuu, mutta on todella ärsyttävä ja jatkuvasti kännissä. Russel Brand on kuin Johnny Debbin ja Jim Carreyn risteytys ja hänen huumorinsa on uudenlaista, joten ei kannata odottaa mitään perus kaatuilua ja ilveilyä. Tämä Arthur -tyyppi on idiotismin peruskuva ja nauruhermoja kutkuttaa hänen kykynsä olla pahaa tahtomaton, kultalusikka suussa syntynyt, nerokas idiootti.

Unettoman yön jälkeen pääsin juttelemaan lääkäreiden kanssa kunnolla. Minua hoitanut erikoistuva lääkäri Teppo Järvinen oli reilu ja vastaili kysymyksiini melko reippasti ja avoimesti. (tässä muuten mielenkiintoinen juttu, jossa Teppo on mukana) Keskustelimme toipumisesta, tekonivelistä ja siitä, miten tukiverkostoni voi minua auttaa. Osastolla makasi kaksi muuta miestä, joista toisella oli lyöty selkään rautaa oikein huolella ja hänellä oli lonkassa tekonivel ja murtunut ranne. Siinä sitten sai vähän perspektiiviä miten asiat menee. Hän kehotti minua ottamaan iisisti, kuten kaikki hoitajat ja lääkäritkin neuvoivat. Sanoivat, että noin isoilla kierroksilla käyvän miehen täytyy ottaa palautuminen todella iisisti eikä alkaa miettimään mitään muuta kuin sitä paranemista. Teppo sanoi, että parempi paranemisympäristö minulle on kotona. Pakkasin tavarani, jota oli yllättävän paljon, sillä vaimoni ja ystäväni olivat minulle tuoneet. Enimmäkseen reppuni sisälti ruokaa, koska en suostunut syömään  sairaalaruokaa.